Nautinnosta ja kärsimyksestä

Nautinto ja kärsimys ovat saman kolikon kääntöpuolia. On tietyllä tapaa helppo tajuta, miksi ihminen haluaa tuottaa toisille kärsimystä -- vallanhalun, itsekkyyden, tietämättömyyden ja silkan aggression vuoksi -- mutta miksi ihminen haluaa tuottaa kärsimystä itselleen? Luonnollisestikaan hän ei tee tätä tietoisesti -- elleivät kyseessä ole masokistien ja flagellanttien (itsensäruoskijoiden) ryhmät -- mutta päätyy kuitenkin kärsimykseen. Siihen häntä vievät hänen omat viettinsä ja nautinnonhalunsa, jotka johtavatkin toisenlaiseen päämäärään kuin oli tarkoitus.

Onko kärsimyksen määrä maailmassa ollut aina vakio? Meidän on mahdotonta tietää. Miksi onni jakautuu ihmisten kesken epätasaisesti? Marxilaiset selittävät tämän yhteiskunnan voimasuhteilla. Kristityt toteavat ykskantaan, että "tutkimattomat ovat Herran tiet". Hindut puhuvat karmasta. Buddhalaiset sanovat, että elämä on kärsimystä, ja kärsimys voidaan lopettaa sammuttamalla elämänjano.

Onko onnen ja epäonnen kokemuksissa paljolti kyse subjektiivisista tavoista hahmottaa maailmaa, olennaisista eroista optimistin ja pessimistin välillä? Joitakin ihmisiä kohtalo kolhii, mutta he jaksavat silti vain uskoa parempaan päivään vielä. Toiset samassa tilanteessa olevat taas uskovat olevansa jollakin tavalla kirottuja, tuomittuja. He ovat sitä mieltä, että mitään hyvää ei voi tapahtua heille; että he ovat kielteisten tapahtumien noidankehässä, josta kerrassaan ei ole ylöspääsyä. Ehkä heille ei ole koskaan pystynyt kehittymään perusturvallisuuden tunnetta siitä, että elämä kantaa kyllä, kuten myönteisemmin vastoinkäymisiin kykenemään suhtautuville ihmisille.

Kärsijä saa tyydytyksensä marttyyrin roolista. Hän tekee itsestään uhrin, jotta saisi myötätuntoa muilta ihmisiltä. Hän romantisoi itsetuhon ajatusta. Hän leikittelee ajatuksella, että vasta sitten kun hän on kuollut, hän saa ihmisten huomion ja myötätunnon. Kärsijä ei tajua tilanteensa pateettisuutta ja naurettavuutta. (Toki on kliinisiä depressiotiloja, jotka vaativat todella hoitoa ja lääkitystä; toki läheisen kuoleman kaltaiset tilanteet tuovat surutyön, joka on käytävä läpi, mutta tässä tekstissä puhumme pikemminkin tietynlaisesta elämänasenteesta.) "Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat" on hänen johtoajatuksensa, ja hän kantaakin ylpeänä synkkää marttyyrikruunuaan. Hän ei ymmärrä, että suurinta osaa maailman ihmisistä tuskin voisi vähempää liikuttaa hänen ahdinkonsa. Sillä samaan aikaan, kun hän kieriskelee tuskissaan, jossakin muualla ihmiset juhlivat ja pitävät hauskaa. Näin on aina ollut ja näin on aina oleva, Waltarin Sinuhea mukaillaksemme.

Nautiskelija on näennäisesti kärsijän täydellinen vastakohta, mutta monesti nautiskelija nauttii pääasiassa unohtaakseen itsensä. (Ellei kyse ole jonkinlaisen älyllisen tyydytyksen saamisesta myös.) Ja mitä suurempi nautinto, sitä jyrkempi laskeutuminen, joka seuraa. Yltäkylläisyyden tie todella vie viisauden palatsiin, ja viisaus saattaa maistua äärimmäisen kitkerältä.

Suomalaisuus on suru- ja kärsimysorientoitunut kulttuuri. Protestanttinen perinne, edelleenkin elävät muistot pulavuosista ja nälästä, sekä voimakas sosiaalinen kontrolli ovat pitäneet huolen siitä, että nautinnontavoitteluun liittyy aina jotain häpeällistä ja sopimatonta. Paikallisessa tavassa nauttia on siksi jotain hysteeristä ja pakonomaista; nautitaan vaikka hampaat irvessä. Raskas työ (ja raskas elämä) vaatii raskaat huvit. Arktinen hysteria tuo jotain liki itsetuhoisuutta hipovaa nautintoon ja "juhlimiseen". Sulkeutunut kansanluonne tuo oman lisänsä: yleinen mentaliteetti edellyttää tunteiden hillitsemistä ja niiden patoamista. Tämä vaatii puolestaan sitä, että tajunta on "nollattava" tietyin väliajoin, ja pullon henki on vapaaksi päästettynä liian useasti raivokas ja tuhoava.