Saturday, November 12, 2005

Ravekulttuurin kuolemasta

Jussi Karsikas kommentoi, edelleen ooooo-listalla, käyttäen sitaattia Hakim Beyn (alias Peter Lamborn Wilsonin) haastattelusta:


Wilson: A lot of people tell me that they have enjoyed or benefited from my work, for which I’m naturally very pleased. But in a lot of cases they have very different tastes than I do. I’m a sixties guy. I don’t like industrial music or even rock ’n’ roll. I am willing to accept rock ’n’ roll as an orgiastic music, but I think it’s disgusting that I have to have orgiastic music spewed at me from every single orifice of modern civilization, all the time, nonstop, to make me buy more products and lose my intellectual acuity and start shopping. I also don’t like the drugs that they use—I prefer mushrooms and pot. I don’t enjoy raves. The ravers were among my biggest readers—they’re now getting a little old themselves. Personally, I don’t enjoy those parties. This is a matter of taste. I’m happy that they’re happy, but I don’t want to go to the party. I’m not 20-years-old anymore, I get tired. But fine for them. Terrific. I wish they would rethink all this techno stuff—they didn’t get that part of my writing. I think it would be very interesting if they took some of my ideas about immediatism and the bee. Small groups should do art for each other, and stay out of the media as much as possible, and this will eventually cause a buzz and make people want to be part of it. I’m waiting—maybe before I die there will be a hip Luddite movement. I’ll probably like their parties and go to them. But it’s not happening. Most of the people interested in TAZ tend to be very techno-oriented. But as I say, if they’re having a good time, God bless them. Allah bless them. Goddess bless them. Just bless them. I think that’s terrific. It’s important to have those TAZ experiences. If you didn’t, you wouldn’t know what there is to struggle for.


TAZ-ideaa (http://fusionanomaly.net/taz.html) tosiaan siteerattiin paljon 90-luvun tekno- ja rave-kulttuurissa; ehkä Wilson tykkää kyttyrää siitä, että ihmiset lukivat hänen teoriaansa tällä tavoin "väärin", mutta niinhän se aina menee kulttuurissa. Toisaalta vanhojen hippienkin kannattaa muistaa, että Acid Test- ja Trips Festival -tapahtumat, joita Ken Keseyn Merry Pranksters ja muut järjestivät Kaliforniassa 60-luvun puolivälissä, olivat tavallaan jo eräänlaisia ravebileitä. 90-luvun ravekulttuuri kuihtui henkisesti viimeistään siinä vaiheessa, kun tupakkatehtaat ja energiajuomafirmat alkoivat sponsoroida suuria massatapahtumia ja DJ:stä tehtiin rocktähtiä. Se, mitä nykyään reiveistä on jäljellä, on eräänlainen pseudomorfoosimuoto (jos käytetään Oswald Spenglerin termiä), eli ilmiöstä jää jäljelle varsinaisen henkisen sisällön poistuttua vain tyhjä ulkoinen muoto tai kuori, jota toistetaan rituaalimaisesti ja tavan vuoksi. Vuoden 2005 ravekulttuuri (esim. psy-Goa-whatfuckingever-trance tai progressiivinen -- ha ha -- house) on yhtä väsähtänyttä ja tyhjää kuin rock oli 70-luvun puolivälissä ennen kuin punk tuli. Paljon mielenkiintoisempia asioita musiikissa tapahtuu nyt jossain muualla.

En itse juurikaan kaipaa 90-luvun tehdashallibileitä, jotka olivat minusta silloinkin varsin ahdistavia tapahtumia, joissa tanssittiin kylmällä betonilattialla pölyisessä hallissa (joillakin masokisteilla oli vielä kaasunaamarit päällä), kun rytmi vyöryi päälle tehtaan koneiden volyymillä ja pelättiin, että kukahan herkkä yksilö tällä kertaa saa kaikista välkkyvistä valoista epilepsiakohtauksen. Toisaalta ikä vaikuttanee siihen, että ei ole enää intoa rankaista itseään fyysisesti ja henkisesti äärirajojaan etsien samalla tavalla kuin ennen. Pienet, intiimit klubit ovat paljon miellyttävämpiä paikkoja musiikille.

Rave is dead, long live post-techno.

---

Oma paska, sekavasti ja kömpelösti kirjoitettu tekstini, alun perin vuodelta -94 ja jonkin verran myöhemmin päivitetty: http://www.phinnweb.org/historia/